Jobin kirja 30

1“Mutta nyt nauravat minua elinpäiviltään nuoremmat, joiden isiä minä pidin liian halpoina pantaviksi paimenkoiraini pariin. 2Ja mitäpä hyödyttäisi minua heidän kättensä voima, koska heidän nuoruutensa tarmon on vienyt 3puute ja kova nälänhätä! He kaluavat kuivaa maata, jo ennestään autiota erämaata; 4he poimivat suolaheiniä pensaiden ympäriltä, ja heidän ruokanaan ovat kinsteripensaan juuret. 5Heidät karkoitetaan ihmisten parista; heitä vastaan nostetaan hälytys niinkuin varasta vastaan. 6Heidän on asuttava kaameissa rotkoissa, maakoloissa ja kallioluolissa. 7Pensaiden keskellä he ulisevat, nokkospehkojen suojaan he sulloutuvat - 8nuo houkkioiden ja kunniattomain sikiöt, jotka on hosuttu maasta pois. 9Heille minä olen nyt tullut pilkkalauluksi, olen heidän jutuksensa joutunut; 10he inhoavat minua, väistyvät minusta kauas eivätkä häikäile sylkeä silmilleni. 11Sillä Jumala on höllentänyt jouseni jänteen ja nöyryyttänyt minut, eivätkä he enää suista julkeuttaan minun edessäni. 12Oikealta puoleltani nousee tuo sikiöparvi; he lyövät jalat altani ja luovat turmateitänsä minua vastaan. 13He hävittävät minun polkuni, ovat apuna minua tuhottaessa, vaikka itse ovat ilman auttajaa; 14niinkuin leveästä muurinaukosta he tulevat, raunioiden alta he vyöryvät esiin. 15Kauhut ovat kääntyneet minua vastaan; niinkuin tuuli sinä pyyhkäiset pois minun arvoni, ja minun onneni katoaa niinkuin pilvi. 16Ja nyt minun sieluni vuotaa tyhjiin, kurjuuden päivät ovat saavuttaneet minut. 17Yö kaivaa luut minun ruumiistani, ja kalvavat tuskani eivät lepää. 18Kaikkivallan voimasta on minun verhoni muodottomaksi muuttunut: se kiristyy ympärilleni niinkuin ihokkaani pääntie. 19Hän on heittänyt minut lokaan, ja minä olen tullut tomun ja tuhan kaltaiseksi. 20Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa minulle; minä seison tässä, mutta sinä vain tuijotat minuun. 21Sinä muutut tylyksi minulle, vainoat minua väkevällä kädelläsi. 22Sinä kohotat minut myrskytuuleen, kiidätät minut menemään ja annat minun menehtyä rajuilman pauhinassa. 23Niin, minä tiedän: sinä viet minua kohti kuolemaa, majaan, kunne kaikki elävä kokoontuu. 24Mutta eikö saisi hukkuessaan kättänsä ojentaa tahi onnettomuudessa apua huutaa? 25Vai enkö minä itkenyt kovaosaisen kohtaloa, eikö sieluni säälinyt köyhää? 26Niin, minä odotin onnea, mutta tuli onnettomuus; minä vartosin valoa, mutta tuli pimeys. 27Sisukseni kuohuvat lakkaamatta, kurjuuden päivät ovat kohdanneet minut. 28Minä käyn murheasussa, ilman päivänpaistetta; minä nousen ja huudan väkijoukossa. 29Minusta on tullut aavikkosutten veli ja kamelikurkien kumppani. 30Minun nahkani on mustunut ja lähtee päältäni, ja luuni ovat kuumuuden polttamat. 31Niin muuttui kanteleeni soitto valitukseksi ja huiluni sävel itkun ääneksi.”

will be added

X\